Lisää donitsia kompleksisesti

Suomen talouspolitiikka nojaa ajattelumalliin, joka on rakennettu maailmaan, jota ei enää ole. Sen ytimessä on oletus tasapainosta, ennustettavuudesta ja lineaarisista vaikutussuhteista. Tämä malli toimi kohtuullisesti aikana, jolloin talouden rakenteet muuttuivat hitaasti ja globaalit häiriöt olivat harvinaisia. 2020-luvun me elämme kuitenkin pysyvässä monikriisissä: ilmastonmuutos, väestön ikääntyminen, teknologinen murros, geopoliittinen epävarmuus ja julkisen talouden krooninen alijäämä kietoutuvat toisiinsa tavalla, jota vanha talousajattelu ei enää kykene selittämään – saati ohjaamaan.

Tässä tilanteessa tällä kertaa esitän yhdeksi politiikan perustaksi kahta toisiaan täydentävää näkökulmaa: donitsitalousteoriaa (Raworth 2014) ja kompleksisuustaloustiedettä (Farmer 2024). Donitsitalous vastaa kysymykseen siitä, mihin suuntaan taloutta tulisi ohjata. Kompleksisuustalous puolestaan kertoo, millaisella ajattelulla ja millaisilla työkaluilla sinne voidaan ylipäätään päästä.

Donitsitalousteoria esittää yksinkertaisen periaatteen: talouden on toimittava kahden rajan sisällä. Sisempi raja määrittää ihmisarvoisen elämän perustan – koulutuksen, terveyden, toimeentulon ja osallisuuden. Ulompi raja puolestaan on planeetan kantokyky – ilmasto, biodiversiteetti ja luonnonvarojen rajallisuus. Talous, joka alittaa sosiaalisen perustan tai ylittää ekologiset rajat, on epäonnistunut riippumatta siitä, kuinka hyvältä sen kasvuluvut näyttävät.

Suomessa poliittinen keskustelu on pitkälti lukkiutunut ikään kuin donitsin sisäreunaan: kestävyysvajeeseen, julkiseen velkaan ja työvoiman tarjontaan. Samaan aikaan ekologinen kestävyysvaje on jo täällä, ja sosiaalinen kestävyys rapautuu alueellisena eriytymisenä, mielenterveysongelmina, lapsiperheköyhyytenä, työelämän uupumuksena jne. Donitsitalous pakottaa kysymään, kasvaako taloutemme siellä, missä ihmisten hyvinvointi lisääntyy ilman että ylitetään luonnon rajat, vai ainoastaan siellä, missä tilastot näyttävät hetkellisesti paremmilta (eivätkä ne edes näytä!).

Jos donitsi antaa suunnan, kompleksisuustaloustiede tuo realismia politiikan tekemiseen. Se lähtee siitä, että talous on monimutkainen, adaptiivinen järjestelmä. Yritykset, kotitaloudet, pankit ja alueet muodostavat verkoston, jossa pienet häiriöt voivat paisua kriiseiksi ja isot reformit epäonnistua, jos ne tehdään väärin.

Tästä seuraa kolme olennaista johtopäätöstä. Ensinnäkin politiikan on perustuttava kokeiluihin. Emme voi enää säätää suuria kokonaisuuksia kerralla valmiiksi, kuten vaikkapa soteuudistus osoittaa, vaan tarvitsemme alueellisia ja sektorikohtaisia pilotteja esimerkiksi vihreässä siirtymässä, sosiaaliturvassa ja koulutuksessa, sekä rohkeutta myös lopettaa toimimattomat ratkaisut!

Toiseksi resilienssi on asetettava tehokkuuden edelle. Halvin ja virtaviivaisin järjestelmä on myös haavoittuvin. Meidän on rakennettava hajautetumpia energiaverkkoja, monimuotoisempaa yritysrakennetta ja rahoitusjärjestelmää, joka ei kaadu yksittäisen toimijan mukana.

Kolmanneksi hyvinvointi ei synny yksittäisistä yrityksistä vaan verkostoista. Esimerkiksi aluepolitiikan tehtävä, vaikka kunnissa, ei ole etsiä yhtä pelastavaa tehdasta tai datakeskusta, vaan rakentaa paikallisia osaamis- ja innovaatioekosysteemejä, jotka kestävät murroksia. 

Juuri Suomelle tämä ajattelutapa on elintärkeä. Me olemme pieni, avoin ja korkean luottamuksen maa. Se tekee meistä haavoittuvia globaaleille shokeille, mutta myös poikkeuksellisen hyvän kokeilualustan uudenlaiselle talouspolitiikalle. Suomi voisi olla maa, jossa hyvinvointia mitataan muullakin kuin bruttokansantuotteella, jossa sosiaalinen ja ekologinen kestävyys ovat tärkeämpiä kuin budjettitasapaino ja jossa valtio toimii oppivana järjestelmänä, eikä yritä esiintyä kaikkitietävänä suunnittelijana esittäen että on vain yksi välttämätön tapa tehdä talouspolitiikkaa (esim. talouskuri, julkiset leikkaukset ja velkajarru). 

Donitsitalous antaa taloudelle suunnan. Kompleksisuustalous antaa työkalut. Yhdessä ne tarjoavat meille mahdollisuuden siirtyä leikkaus–elvytys–kierteestä kohti politiikkaa, joka rakentaa aidosti kestävää hyvinvointia maailmassa, jossa nykyiset yksinkertaiset ratkaisut ovat liian vaarallisia.

Lisään tähän lopuksi luettelon muutamista yllä olevaan ajatteluun perustuvista poliittisista ohjelmaehdotuksista, joissa johtoajatus on kuinka talouspolitiikan tehtävä ei ole optimoida yhtä mittaria (BKT), vaan lisätä järjestelmän sopeutumiskykyä, monimuotoisuutta ja kriisinsietoa.

• Hajautetaan talousrakenne estämällä liian suurien rakenteiden syntyminen. Asetetaan pankeille, yrityksille ja toimitusketjuille kokorajoitteet ja modulaarisuusvaatimukset, jolloin yksittäinen vika ei kaada koko järjestelmää.
• Toteutetaan vastasyklinen automatiikka, jossa verot, sosiaaliturva ja investoinnit toimivat automaattisina stabilisaattoreina ilman poliittista viivettä, esim. työttömyysrahoitus kasvaa automaattisesti taantumassa.
• Toteutetaan innovaatiopolitiikkaa, joka pohjautuu kokeilevaan evoluutioon. Esimerkiksi myönnetään aluekohtaisesti omat julkiset kokeilubudjetit, joissa ei odoteta varmaa menestystä vaan jossa tärkeintä on oppiminen, startup tyyliin.
• Tuetaan yrityspolitiikassa ekosysteemejä yksittäisten yritystukien sijaan, tuetaan alueellisia innovaatioverkostoja tutkimus-yritys-koulutus – kokonaisuuksina.
• Vahvistetaan työn ja sosiaaliturvan osalta resilienssia ennen tehokkuutta toteuttamalla universaali perusturva (perustulo) ja oikeus elinikäiseen uudelleen kouluttautumiseen.
• Luodaan rahoitusjärjestelmään systeemiriskien hallinta verkostopohjaisella pankivalvonnalla ja progressiivisella vakautusverolla tai -maksulla, joka kasvaa mitä suurempi ja kytkeytyneempi toimija on.
• Uudistetaan demokratiaa päivittämällä politiikkaa iteratiivisesti kokeilujen ja tulosten perusteella. Tätä työtä helpottamaan otetaan käyttöön digitaalisia kansalaisosallistumisen alustoja.
• Luovutaan talouden mittareista yksisilmäisyydestä, jossa BKT ei enää ole päätavoite!

P.S  Vaikka tässä esitetään vain kaksi kirjaa ja kaksi teoriaa, jokainen ymmärtää systeemisen maailman monimuotoisuuden ja poikkitieteellisyyden tarpeellisuuden kuvaamaan todellisuutta. Itse tuon tällä oikeastaan vain mielipiteen mukaisesti suuntaa mikä on tarpeellista.