Kaikki alkaa tuulisena päivänä
Kaikki on alkanut jostain. Tämä kirjoitteluni tänne alkaa nyt tuulisena päivänä. Se on hyvä ilma lenkille, hieman viileää ja Aurinko jää pilvien taakse pois paahtamasta. Tuuli tirpoaa vartaloon kuin perimmäisten fysiikanvoimien hellä hipaisu. Tällä lenkillä on hyvä ajatella maailmankaikkeuden syvintä olemusta ja kaikkeuden rakennetta. Kaikkella on alkunsa! Varoitan siis, että ei kannata lukea tätä yhtään pidemmälle! Ei vaikka, tai juuri siksi, että tämän pohdiskelun päätteeksi tulen esittämään oman näkemykseni kaiken teoriaksi.
Maailmankaikkeus näyttää alkaneen alkuräjähdyksestä. Äärimmäisen pienestä tilasta pamahtaa inflatorisella laajentumisella rakennetta esiin, jäähtyy läpinäkyväksi jonne materiakertymät osin jäävät tähtinä ja galaksina loistamaan. Ja tämä kokonaisuus laajenee näiden alkuhetkien jälkeen yhä kiihtyvällä vauhdilla.
Fysikaalisen maailman kuvaamiseen käytetään yleisesti hiukkasfysiikan standardimallia selittämään aineen ominaisuuksia, ja toisaalta suhteellisuusteoriaa selittämään painovoimaa. Ja tunnetusti ne eivät sovi keskenään yhteen, eivätkä selitä kaiken syntyhetkeä. Yritetään etsiä ns. kaiken teoriaa selittämään kaikki fysikaaliset ilmiöt. Tällaisia ehdokkaita ovat esim. säieteoriat, joita ei ainakaan nykyisin pystytä mitenkään todentamaan.
Ensin pari huomiota nykytilasta; standardimallin kvanttimekaniikassa hiukkaset kuvataan pistemäisinä vailla sisäistä rakennetta, mutta joilla kuitenkin on erilaisia ominaisuuksia kuten vaikka, massa, sähkövaraus, spin jne. – ja samaan aikaa niille tietysti myös esitetään aaltoluonne, hiukkanen esiintyy äärettömän tarkasti todennäköisesti jossain. Ihan hyvä näin. Kvanttimekaniikka maailman on nimensä mukaisesti kvantittunut, jakautunut osiin.
Suhteellisuusteoria kuvaa jokseenkin edukseen isoja massoja ja kappaleiden liikkeitä ajassa, mutta teoria ei päde aivan pieniin asioihin. Suhteellisuusterian maaailman on jatkuvat. Onko maailma jakautunut vai jatkuvat? Säieteorioissa pistemäiset aaltohiukkaset onkin venytetty pieniksi yksiulotteisiksi säikeiksi tai kalvoiksi, jotka värähtelevät useissa ulottuvuuksissa. Suurin osa noista ulottuvuuksista on niin kippurassa, että säikeet näyttävät pistemäisiltä. Itseäni kiusaa säikeissä mm. se, että mitähän tavaraa ne oikein mahtavat olla? Ehkä olen lukenut teoriaa huonosti.
Ennen kuin esitän tyydyttävän kaiken teoria, tehdään pieni ajatusleikki havainnoimaan sitä ajattelua, mitä tarvitaan asian ymmärtämiseen: Mitä kauempana avaruudessa valoa säteilevä kohde on, sitä kauemmin sen valo on taivaltanut ja sitä vanhempi näkemämme kohde on. Kun katsomme minne tahansa öisellä taivaalla siellä lopulta löytyy, jos niin kauas näkisi, maailmankaikkeuden vanhin kohta, alkuräjähdyksen piste. Tämän ajatusleikin mukaan olemme siis kokoajan laajenevassa maailmankaikkeudessa jota ympäröi pienenpieni alkupiste.
Ja sitten lupaamani kaiken teoria… – mutta, mutta – nyt olen jo juoksulenkillä perillä ja tämä pohdinta jää tähän. Juoksu kyllä kulki hyvin, mutta teoria jäi kesken. Harmi, olisi pitänyt juosta pidempi lenkki.
(kuva: Pixabay)