Tuomio kuolemaan
Tänään jää lenkki väliin infektion takia, mutta lisään kuitenkin muistiinpanon, ei niin kieliposkella. Tänään nimittäin HS-gallupissa julkaistiin kolmiportaisella asteikolla, että jopa 19 prosenttia suomalaisista kertoi yksiselitteisesti hyväksyvänsä kuolemanrangaistuksen kun vain 48 prosenttia ei hyväksy kuolemanrangaistusta lainkaan. Aikaisemmin on julkaistu seitsemän kansanedustaja hyväksyvän kuolemantuomion. Luvut ovat huolestuttavat. Yksi kuolemantuomio on lopulta kuolemantuomio koko maailmalle. Toisaalta luvut kertovat suuresta tuhoavuuden määrästä osassa suomalaisten asenteissa.
Jos katsoo ihmisen tuhoavuutta erich frommilaisesta näkökulmasta, nähdään kuolemantuomiota kannattaneen menettäneen kykynsä luovaan ja elävään asennoitumiseen. Tällainen ihminen pyrkii mahdollisimman suureen ja kaikenkattavaan maailman muuttumattomuuteen, sen hallintaan ja viimeiseksi ’lopulliseen ratkaisuun’.
Tuhoava ihminen tarvitsee itselleen ja niille järkeistyksille, joilla tuhon välttämättömyyttä voisi selitellä, myös täysin itsekeskeisen maailmankuvan, pahanlaatuisen patologisen narsismin. Tällainen ihminen voi teoreettisesti olla raskaan rikoksen tekijä kuin tekijää raskaasti tuomitseva rankaisija. Elämän näkökylmasta nuo ovat samoja asioita, vaikka kuolemanrangaistuksen kannattajat eivät rikoksia suoranaisesti itse koskaan tekisikään. Myös syyt, jotka kannattajien mielestä voisivat johtaa kuolemanrangaistukseen, jäävät tässä avoimiksi.
Aivan pienenä lapsena narsismi on luonnollinen, aluksi jopa ainoa tapa reagoida maailmaan. Pienen lapsen maailma on sama kuin hänen tarpeensa. Tätä voi kutsua primääri narsismiksi. Ihmisen henkinen kasvu on kehitystä, jossa ihminen laajentaa tietoisuuttaan tuosta alkutilanteesta järkensä, toimintansa ja ajattelunsa kautta kohti ympäröivää todellisuutta. Joskus tämä kasvu jää toteutumatta ja jopa taantuu sekundaariseksi narsismiksi, tuhoavaksi ihmiseksi.
Koska tämän frommilaisen näkökulman perusteella voimme huomata, että tuhoavan, vihaa ja kuolemantuomion osalta koston periaatetta kannattavan ihmisen luonne, sekä tuhorikoksen tekijän luonne, on seurausta henkilön kehityksen vääristymisestä, meidän tulisi oikeastaan ajatella näiden ihmisten kohdalla niin, että he tarvitsevat apua päästääkseen patologisesta tilanteestaan ylös. Usein kuitenkin ajatellaan asioita ”hyvinä” ja ”pahoina” ja kaivetaan taistelupoteroita, joista ammutaan mielipiteillä (maailman sodissa myös aidoin asein) vastapuolta, ja mitä rankemmin, sen parempi. Latteat mielipiteet eivät käy. Lopulta kannatetaan kuolemaa tuomioksi.
Edelleen tässä käytetyn näkökulman perusteella tulisi tuhoavuuden ja narsistisuuden ongelmassa tarkastella niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisen kehitykseen – elinikäiseen kehitykseen. Tähän vaikuttaa koko elinympäristömme. Tämän ympäristön tulisi kaikissa oloissa ja yksityiskohdissa tukea jokaisen ihmisen elävyyden yksilöllistä kasvua, myös jo epäonnistuneiden henkilöiden osalta, jolloin koko tuhoavaisuuden ongelma supistuisi marginaaliseksi ilmiöksi. Koska elämämme on riippuvainen lopulta koko ympäröivästä maailmasta, luonnosta ja koko elonkehästä, ja toisaalta nykyään yhteiskunnasta hyvin globaalilla tasolla, ulottuu myös vaatimuksemme näihin kaikkiin. Tehtävä näyttää lähes mahdottomalta. Maailman vaikeudet, ilmastomuutos, väestönkasvu, köyhyys, sodat ja rahatalousongelmat eivät helpota tehtävää. Näistäkin ongelmista periytyvät ko. henkisen kasvun vääristymät.
Niinkin elottomalla alalla kuin tietojärjestelmäkehityksessä, ongelmat pilkotaan aina pienempiin ja pienempiin osiin, kunnes niitä voi sitten käsitellä ja ratkaista – näin voisi jotenkin samoin kohdata tämä valtavan suuri, elämää tuhoava inhimilinen ongelma. Kuolemanrangastuksen kohdalla lähes puolet suomalaisista on valinnut mielipiteekseen elämän suojelun.
(kuva: Pixabay)