Vihreiden talouspolitiikkaa – raha
Saara Hyrkkö esitteli 9.3 Vihreiden valtakunnallisia talouspoliittisia linjoja osalle Keravan Vihreitä. Vapaamuotoisessa keskustelussa puhuttiin mm. kiertotaloudesta, huoltosuhteesta, kasvatuksesta. Itse mietin, että jos keskustelu vähänkään ikään kuin pysähtyy, voisin Oras Tynkkysen kannustamana puhua rohkeista visioista, puhua siitä mistä yleensä ei talouspolitiikasta puhuta: rahasta. Tai puhutaan, mutta ikään kuin se olisi hyödyke, ei sen oikeasta luonteesta. Keskustelu soljui kuitenkin täytenä, mikä oli hyvä!
*
*
*
Kirjoittelen nyt tähän joitakin asioita joka itseltäni tietoisesti jäivät sanomatta, eivätkä siten liity tilaisuuteen tai tuohon kuvaan.
Lähtökohta:
Vihreiden talouspolitiikan mukaan talouden tulee (Talous planeetan rajoihin – Vihreiden talouspoliittisia linjauksia 2024)
- talouden tulee mahtua planetaarisiin rajoihin, ratkaista ilmastokriisiä ja suojella luontoa
- edistää ihmisten ja eläinten hyvinvointia
- lisätä sukupolvien ja sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta
- vähentää köyhyyttä ja varallisuuseroja sekä edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta
- lisätä sivistystä ja osaamista
- edistää jokaisen mahdollisuutta vaikuttaa omaan talouteensa ja luoda edellytyksiä taloudelliselle toimeliaisuudelle
- turvata yhteiskunnan vakautta ja julkisen talouden iskunkestävyyttä
- nojata tutkittuun tietoon
- tukea avointa, demokraattista ja vapaata yhteiskuntaa.
Nämä periaatteet ovat enemmän kuin välttämättömiä. Se mikä jää talouspoliittisessa keskustelussa huomiotta, on itse raha ja sen velkaluonne. Tätä jaksan ihmetellä.
Vihreiden talouspoliittisessa linjapaperissa on edelläkävijänroolin mukaisesti ehdotettu uusia ja tarkempia mittareita talouden vaikutusten seuraamiseen, esimerkkinä on mainittu mm. Uuden-Seelanti. Ongelmaksi Uudessa-Seelannissa on noussut valtiontalouden menokehykset. Kuulostaa kovin tutulta. Uusien mittareiden lisäksi tarvitaan jotain muutakin.
Julkisista menokehyksistä ja velan määrästä ollaan yleisesti huolissaan. Tästä esimerkkinä vaikka nyt EU:ssa keskusteltavana oleva mahdolliseen sotilaalliseen puolustukseen tarvittava yhteisvelka, A-studiossa juontaja toteaa että velka on maksettava ja kysyy aiheuttaako tämä leikkaustarpeita esim. terveydenhuoltoon tai koulutukseen. Julkinen velka nähdään varsinkin Suomessa lähes aina ongelmana. Tietysti mukana ideologinen näkemys julkisen ja yksityisen tuotantotapojen välisestä paremmuudesta.
Voiko asiat koostaa toisin?
Toisen maailmansodan jälkeen luotiin kansainvälinen malli, jossa valtioiden välisessä kaupassa käytettiin Yhdysvaltain dollareita reservivaluuttana, ja joka oli sidottu kultaan – tiedätte Fort Knoxin, jossa kultaa säilytettiin.
1970-luvun alkuun mennessä oli kuitenkin käynyt selväksi – ja viimeistään kun Yhdysvallat tarvitsi yhä enemmän rahoitusta Vietnamissa käymäänsä sotaan – ettei dollareilla enää ollut kultakatetta. Nixonin hallinto luopui kultakannasta. Syntyi nykyinen lähes kaikkialla käyttöönotettu FIAT-raha, joka perustuu hallinnon luomiin säädöksiin ja lakeihin. Tämä raha, kuten euro, luodaan pääasiassa yksityisten pankkien luotonannon yhteydessä, velkana!
Itse näen osittain ongelmallisena tilanteen, jossa yksityiset pankit saavat päättää mihin tarkoitukseen rahaa talouteen tuodaan, haetaanko osin hetkellisiä pikavoittoja tai kuinka yleishyödyllistä rahoitus kulloinkin on, kun samaan aikaan julkinen velka nähdään julkisten palveluiden leikkausten perustana. Samalla myös lainakorot lisäävät tarvetta lisärahoitukselle, lainalle, jolloin nykyinen järjestelmä lopputulemana sisältää sisäsyntyisen talouskasvuvaateen.
Itse ajattelen kestävää taloutta tavoitellessa järjestelmää, jossa raha sidotaan nykyistä selkeämmin todellisiin resursseihin, materiaaleihin ja energiaan sekä inhimilliseen osaamiseen, joita planetaarisista rajoissa voidaan tuottaa ja käyttää. Toisin sanoen reaalimaailman resurssit määrittävät rahan määrän.
Tässä järjestelmässä päätetään poliittisesti mitä yhteiskunnassa tavoitellaan (kuten nyt) ja taloustutkimus tuottaa arvioita miten paljon rahaa tarvitaan. Vanhan talousdemokratian mukaisesti tässä mallissa raha kuitenkin luodaan ikään kuin etukäteen kokonaan keskuspankkirahana, jota myös yksityiset pankit käyttävät omissa luotonannoissaan.
Talouteen tämän mallin mukaisen rahan voisi tuoda esim. perustulon ja julkisten palveluiden kautta, sekä sopivassa määrin yritystukien muodossa, ja verottaa poliittisesti päätettyä, mutta taloustutkimuksen perusteella, ylimäärää haittaveroina pois. Talouspoliittinen keskustelu valtakunnan tasolla olisi hieman toisenlaista kuin nyt.
Tämän hetken EU:n sotilasmenoihin tarvitsema rahoitustarve muistuttaa hieman Yhdysvaltojen tilannetta viitisenkymmentä vuotta sitten. Nykyhetki voisi siis olla otollinen ajatella euro uudella tavalla, vaikka pelkään että joudumme odottamaan vielä suurempaa kriisiä ajattelutavan muuttamiseksi.