Ihminen voi omistaa valmistamansa esineen, mutta suhteessa elävään luontoon hänellä voi olla vain huolenpitovastuu ja sen toteuttamiseksi välttämättömät, laissa rajatut toimivaltuudet. 

Suomen perustuslaki tarjoaa tähän kaksi lähtökohtaa: 15 § suojaa omaisuutta ja 20 § asettaa vastuun luonnosta ja sen monimuotoisuudesta kaikille. Nyt esitettävä ehdotus muuttaisi näiden välistä suhdetta perusteellisesti.

2. Elollisella on arvo itsessään.

Eläinten, kasvien, sienten ja muiden eliöiden sekä niiden muodostamien yhteisöjen arvo ei riipu niiden hinnasta tai hyödystä ihmiselle. Lainsäädännön tulee suojata niiden elämisen edellytyksiä, luonnollista uusiutumista ja ekologisia suhteita. Tuntevien eläinten kohdalla suojataan lisäksi yksilön hyvinvointia, lajityypillistä käyttäytymistä ja vapautta vältettävissä olevasta kärsimyksestä.

3. Elolliseen kohdistuva omistaminen korvataan huolenpitovastuulla.

Nykyisen omistajan asema muutetaan vastuunkantajan tehtäväksi. Vastuunkantaja voi olla ihminen, yhteisö tai julkinen toimija. Tehtävä velvoittaa suojelemaan elollisen hyvinvointia ja elinympäristöä sekä korjaamaan aiheutettuja vahinkoja.

Vastuu ei anna vapaata oikeutta käyttää, myydä, vahingoittaa tai hävittää elollista. Päätösvaltaa saa käyttää vain laissa määriteltyihin tarkoituksiin. Samat velvoitteet koskevat yksityisiä toimijoita ja julkista valtaa.

4. Huolenpito tarkoittaa elämän edellytysten turvaamista.

Huolenpitoon kuuluvat riittävän ravinnon, tilan, suojan ja soveltuvan elinympäristön turvaaminen silloin, kun eliö on riippuvainen ihmisen hoidosta. Ekosysteemien kohdalla vastuu kohdistuu muun muassa monimuotoisuuteen, maaperään, vesitalouteen, lajien välisiin suhteisiin ja uusiutumiskykyyn.

Luonnonvaraisen elämän huolenpito voi tarkoittaa myös rauhaan jättämistä. Velvollisuutena ei ole estää luonnollista kuolemaa, saalistusta tai muita ekologisia prosesseja.

5. Vastuu perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan tutkimustietoon.

Hoidon, suojelun ja sallittujen toimenpiteiden tulee perustua ajantasaiseen, kriittisesti arvioituun tutkimustietoon. Arvioinnissa huomioidaan näytön vahvuus, epävarmuudet, yhteisvaikutukset ja pitkä aikaväli. Paikallinen tieto ja alkuperäiskansojen tieto täydentävät arviointia.

Elämän kunnioitus määritellään lain arvoperustaksi. Tutkimustieto auttaa ratkaisemaan, millaiset käytännöt toteuttavat tätä tavoitetta. Velvoitteita ja toimintatapoja tarkistetaan tiedon lisääntyessä.

6. Epävarmuus velvoittaa varovaisuuteen.

Vakavan tai palautumattoman haitan uhka edellyttää suojaavia toimia myös silloin, kun kaikkia vaikutuksia ei tunneta varmasti. Mahdollisesti merkittävää haittaa aiheuttavan toimijan tulee osoittaa toimintansa hyväksyttävyys ja selvittää vähemmän haitalliset vaihtoehdot. Selvitysvelvollisuuden laajuus suhteutetaan toiminnan riskeihin.

7. Elollisen käyttäminen edellyttää erillistä oikeudellista perustetta.

Huolenpitovastuu ei itsessään oikeuta hakkuuseen, sadonkorjuuseen, eläimen lopettamiseen tai muuhun elolliseen puuttumiseen. Näiden hyväksyttävyydestä säädetään erikseen huomioiden ihmisten perustarpeet, eläinten hyvinvointi ja ekologiset rajat.

Ristiriitatilanteissa arvioidaan toimenpiteen välttämättömyys, vaihtoehdot ja haittojen oikeasuhtaisuus. Pelkkä taloudellisen tuoton lisääminen ei riitä perusteeksi vakavalle vahingolle.

Eliön tappaminen, puun kaataminen tai elinympäristön tuhoaminen ei sellaisenaan synnytä omistusoikeutta. Laillisesti hankitun luonnonmateriaalin muuttumisesta omistettavaksi tuotteeksi säädetään erikseen siten, ettei tuhoamisesta muodostu keinoa kiertää suojelua.

8. Elinympäristöä suojellaan kokonaisuutena.

Elollisen suojaa ei saa kiertää omistamalla sen elämälle välttämätöntä maata tai vettä. Koska maa, vesistöt ja luonnonvarat eivät ole ihmisen valmistamia, niiden asema järjestetään yhteistä luonnonperustaa koskevalla sääntelyllä.

Asumiseen, viljelyyn ja muuhun hyväksyttyyn toimintaan voidaan myöntää vakaita, ehdollisia käyttöoikeuksia. Esimerkiksi rakennuksen omistaminen ja sen alla olevan maa-alueen käyttöoikeus erotetaan toisistaan. Käyttöoikeudet eivät syrjäytä elollista koskevia velvoitteita.

9. Vastuu on yksilöitävä, ja sen jatkuvuus turvattava.

Laissa määritellään, kuka vastaa mistäkin ja millä edellytyksillä vastuu voidaan siirtää. Vastuusta ei voi vapautua hylkäämällä eläintä, luopumalla alueesta tai lopettamalla yritystä. Siirto edellyttää uuden vastuunkantajan kykyä huolehtia tehtävästä.

Yksilöidyn vastuun rinnalla kaikilla säilyy velvollisuus välttää vahingoittamista. Julkinen valta turvaa huolenpidon silloin, kun vastuunkantajaa ei ole tai tämä ei selviydy tehtävästään.

10. Elollisen etu saa riippumattoman edustuksen.

Laissa turvataan mahdollisuus puolustaa eläinten ja ekosysteemien etua viranomaisissa ja tuomioistuimissa. Edustajana voi toimia esimerkiksi riippumaton luontovaltuutettu, laissa nimetty yhteisö tai ekosysteemin edunvalvoja.

Taloudellinen hyötyjä ei saa yksin määritellä, mikä on hänen vastuullaan olevan elollisen etu. Valvonnan tulee olla riippumatonta ja päätösten perustelujen julkisia.

11. Huolenpidolle turvataan voimavarat ja laiminlyönneille seuraukset.

Yhteiskunta tukee hoivaa, suojelua ja ennallistamista. Vastuunkantajalle voidaan maksaa korvausta työstä ja todennetuista kustannuksista. Elollinen itse ei ole kauppatavaraa tai velan vakuus.

Laiminlyönti voi johtaa korjausmääräykseen, toiminnan keskeyttämiseen, käyttöoikeuden menettämiseen tai vastuun siirtämiseen. Vahingon aiheuttaja vastaa korjaamisen kustannuksista. Korvausten maksaminen ei anna ennakollista oikeutta tuhota.

12. Siirtymä toteutetaan oikeudenmukaisesti ja demokraattisesti.

Uudistukselle säädetään siirtymäajat sekä menettelyt nykyisten omistusten, velkojen, vakuuksien ja elinkeinojen järjestämiseksi. Ihmisten asuminen, toimeentulo ja oikeusturva turvataan muutoksessa. Saamelaisten ja muiden alkuperäiskansojen oikeuksia kunnioitetaan.

Uudistuksen onnistumista arvioidaan elollisen hyvinvoinnin, luonnon tilan ja vastuun tosiasiallisen toteutumisen perusteella.